keskiviikko 17. elokuuta 2016

ruokamysteeri (ja bonuksena herkullinen ohje! )

Ruoka.
Ah, tuo ihana ja kamala monen (etenkin naispuolisen) ihmislapsen vihamies ja rakkauden muusa.
Aihe, joka valitettavan monelle tietämälleni ihmiselle aiheuttaa ennenaikaisia harmaita hiuksia. Asia, jonka uskotellaan olevan itselle samantekevä, ja seuraavassa hetkessä se nappaa mielen syrjästä otteensa aiheuttaen ylianalysointia ja mielipahaa.



Ruoka, tai ennemminkin ruokavalio on nykyään mielestäni todella vaikea aihe. On niin monta erilaista näkemystä, tapaa ja ajatusmallia, lautasmallia, ohjetta, vinkkiä, ideaa. Kalori on ja ei ole kalori. Ruoka on aiheuttanut myös allekirjoittaneelle aivojumppaa kerran jos toisenkin. Informaatiota on nykyään paljon ja sitä on myös helposti löydettävissä. Oma näkemykseni onkin, että tieto joka tuodaan suoraan silmien eteen pyytämättä, kannattaa suodattaa tarkemmin, ja tieto, jonka löydät laadullisella tiedonhankinnalla on jo luotettavampaa, jos näin musta-valkoisesti pitäisi ilmaista.



 Sitä paitsi se maca-jauhe kaapissa ei ole se juttu, vaan ne isot peruslinjat. Minua surettaa kun ravitsemussuosituksia sorsitaan. Vaikka ne ovatkin hieman erilaiset, kuin oma ruokailutapani, ne ovat silti sata kertaa paremmat, kuin usean henkilön nykyinen ruokavalio. Jos jokainen henkilö söisi suositusten mukaisesti, veikkaan, että jo sillä olisi iso kansanterveydellinen merkitys. Vaikka siellä on maitotuotteita..tiedän ihmisiä, jotka vastustavat maitotuotteita ja maitoteollisuutta, mutta silti vaikkapa jäätelö on aivan ok perjantaina leffan merkeissä. Toki on hyvä, että keskustelua käydään, kaikille ei tietyt ruoka-aineet sovi, joillakin ne ei tunnu missään. 
Muutenkin nykyään tuntuu olevan suhteellinen ajattelu aivan hukassa. 
On tärkeää jättää arkena peruna syömättä, mutta viikonloppuna on aivan ok hakea pitsa ja puolen kilon karsut päälle. 

Minun mielestäni ihmiset eivät tarvitsisi yhtään lisää rajoja ruokavalion suhteen, vaan rakkautta. Kun vedetään kieltoja syömisien suhteen, ja uhataan omassa pienessä mielessä piiskata sormet karttakepillä verille, jos ne lipsuvat herkkukulhoon, on kaikista huonoin ajatusmalli ruuan suhteen. Silloin mieliteot valtaavat, tai no saattavat vallata jokaikisen hermosolun korvien välissä. Sitten ei enää tiedetä haluaako edes vaikkapa sitä sokeria vai ei. Joskus näin saattaa käydä, vaikka syömällä ravitsevasti, runsaasti ja terveellisesti tämä tilanne olisi täysin vältettävissä.

kesän lemppari oli ehottomasti kala ja peruna

päivä ennen kisoja, ehkä ironisin ruokakuva ikinä

ei se oo aina niin vakavaa, tasapaino..siis keksipaketilla on hyvä tasapaino tuossa vatsan päällä.

Olisi mukavaa, jos elämäntapamuutosta tehtäessä ei pelättäisi herkuista luopumista. Pihdataan oikeasta ravitsevasta ruuasta ja sitten kun on vedetty roheiinia ja aminohappojuomaa ja päälle muutama sokeriton energiajuoma, niin onko se kumma kun viikonlopun kituuttamalla ansaittu herkkupäivä (jota odotetaan kuin kuuta nousevaa) karkaa käsistä. Keho lankeaa polvilleen ja kiittää tästä valkoisen sokerin niagaran putouksesta, ja sitten se syöminen on niin vaikeaa lopettaa, vaikka hikikarpalot tippuu otsalta, sydän tykyttää sormenpäissä asti ja vatsa tuntuu halkeavan. Sunnuntaina harrastetaan henkistä krapulaa, ja maanantaina kiristetään kostoksi vielä vähän lisää arjen ruuasta. Kierre on valmis. 

Mie en oikein enää välitä karkista, en roskaruuasta, en valmisruuasta, en ylipäätään sokerista. Koska syön paljon, syön hyvin, ja tiedän saavani syödä ihan mitä mieli tekee. Yleensä se mieli haluaa kuitenkin sellaisia raaka-aineita, jotka antaa minulle oikeasti hyvää. 

Ennen pidin herkkulakkoja, rajasin ruoka-aineita pois. Nyttemmin olen ottanut positiivisemman linjan. Eli en kiellä itseltäni mitään, mutta kuuntelen mitä kehoni haluaa. Miten voin antaa keholle ja mielelle mahdollisimman ravitsevaa ruokaa, mikä ruoka tekee hyvää. Ja tämä yksistään on muuttanut ajatuksia paljon korvien välissä.  En siis ota siltä pois, vaan annan. 

Miekin herkuttelen, esimerkiksi pidän leivoksista, mutta monesti saan sen nautinnon enemmänkin sosiaalisesta tapahtumasta sen ruuan ympärillä. Isän tekemät letut ovat makunsa puolelta täydellisiä, mutta niiden syöminen on täysin tunnesyömistä, sillä tärkein ainesosa on se, että isä on ne itse tehnyt. Pidän myös ulkona syömisestä hyvässä seurassa, eikä ole mikään ongelma vetää vatsaa täyteen Wingstonin pulled pork- hampurilaisaterialla, kunhan seurue on hyvä. 

winkkari taitaa olla meidän poppoon eniten kulutettu paikka

nää on täynnä rakkautta 


 Mie olen vierottunut sokerista pois, en pakolla tai ruoskien, vaan ihan itsestään, vahingossa.

 Suurinta herkkuani tällä hetkellä ovat tuoreet taatelit, pähkinät ja omatekemä jäätelö. 
Ennen olin jäätelön suurkuluttaja. Benkkujerryt, omar-jäätelö, gelatot, tiikerijäätelö, lakritsijäätelö..onhan näitä, hyviä ovat, enkä ole jäätelölakossa vieläkään. Eli en kiellä jäätelöä itseltäni, vaan mietin mikä tekisi keholleni hyvää, mitä oikeasti edes haluan. (Kehoni tuskin haluaa valkoista sokeria.) Kehitin kotona proteiinipitoisen jäätelön marjoista, kananmunasta ja prodejauheesta. Ja sitä mie himoitsen nykyään. Voin syödä "jäätelöä" vaikka joka päivä. Voisin toki muutenkin, mutta u know the point.  Ilman, että verensokerini heilahtelee. Saan siitä hyvän olon, ja samalla hyvän mielen. Saan siitä energiaa. Monesti sokeriannoksen jälkeen koen olevani väsynyt.

Vietimme kesälomalla yhden viikon reissussa. Söimme aivan mitä sattui, emmekä treenanneet ollenkaan. Sain hauskan ja loistavan välihuomion salilla eräältä treenaajalta, kävimme kyseisen keskustelun:

"Miten on treenit kulkenu?"
"Eipä erikoisemmin, kun olen viettänyt viikon täyslevon herkutellen, syötiin varmaan viisi pullapitkoa viikossa, haha."
"Noniin, tippuiko taivas niskaan?"
"Ei."
"Menikö elämä pilalle?"
"Ei."
"Milloin olet viimeksi viettänyt tuollaisen jakson?"
"Ehkä kaksi tai kolme vuotta sitten".

Pointti ei ole se, että tälläisiä jaksoja tarvitsisi viettää, miekään tuskin haluan viettää. En saanut kiksejä tästä treenaamattomuudesta, enkä enää toisen pullapitkon kohdallakaan. Mutta pointti on se, kun ihmisriepu itkee kerran viikossa "cheatmealin" jälkeen oloaan, ja kuinka nyt koko hyvä treeniviikko ja dieetti on mennyt pieleen, on se melko turhaa. Minulle ei käynyt viikossa mitään. Ja jos olisi käynyt, olisiko taivas tippunut, tuskin. Ulkonäöstä on tullut ihmisille liian tärkeää. Hyvä olo ja hyvinvointi näyttää paremmalta, kuin ulkonäöstä ylianalyyttinen stressaaminen.

(Toinen huomio omasta lomasta: ymmärsin loman aikana, että en ole tiennyt mitään sellaisesta väsymyksestä, josta selviytymiseen annetaan lehdissä ohjeita. Olin niin väsynyt, vaikka en muuta tehnyt kun levännyt. Hengitys muuttui raskaaksi ja kroppaa alkoi ilmestyä epämääräisiä tuki- ja liikuntaelimistön kiputiloja, kuten polviin ja alaselkään. Tuntui, kuin olisin vain myrkyttänyt kehoni.)

Nyt haluaisin jakaa teille ohjeen, jonka jälkeen mie vannon, ettette halua enää ostaa snickersiä koskaan. Ja vielä niin tuhottoman helppo ohje.

Pari kourallista suolapähkinöitä

pari desiä tuoreita taateleita

2 lusikallista tavallista kaakaojauhetta 
(miksei raakakaakaotakin..minen tätä varten halunnut ostaa)

teelusikallinen urtekramin luomuvaniljajauhetta

reilu ruokalusikallinen kookosöljyä.

Murskaa suolapähkinät sauvasekoittimella. Poista taateleista kivet ja pilko joukkoon. Sulata kookosöljy ja lisää joukkoon. Lisää loput ainekset ja soseuta tahnaksi/taikinaksi. 

Muotoile taikinasta patukoita/ makupaloja. Anna palojen levätä jääkaapissa, kunnes ovat jämököitä. Nauti. 

näyttää mielenkiintoselle..mutta oli aivan mahtavan makusia, makua parantaa paras ystävä ja kahvi


Lisävinkki! Leikkaa leivinpaperista pieniä paloja. Tee taikinasta pieniä makupaloja, jotka käärit leivinpaperiin, sido narulla/langalla päädyt. Laita lasipurnukkaan, anna lahjaksi ja saa vielä parempi mieli. 

Hyvin tiukka ja niukka ruokavalio on mahdollista. Mutta valtaosalle ihmisistä, onko se järkevää? Ei. Jos joku läheiseni kysyy minulta ruokavaliota, en anna fitness-lajin dieettiohjelmaa. Sellaista elämäntapaa ja tyyliä ei tulisi kenenkään kopioida, tai ihannoida itsekseen. Ja fitness-kilpailijankin tulee ymmärtää, että se on dieettiohjelma, suunniteltu alkamaan, kestämään ja loppumaan. Moni kisaajakin tarvitsisi valmentajan sijasta ruokaterapeuttia. Enkä syytä lajia, vaan sitä, ettei jokaisella kisaajalla ole välttämättä tarvittavaa suodatinta, tarvittavaa ymmärrystä asioista. Harmittaa kun nykymaailmassa ulkonäkö menee terveyden edelle, eikä muuten pelkästään ruoka-asioissa. 

Paljon ajatuksia, vaikea jäsentää. Terveellinen syöminen.. kuka sen määrittää. Kaikilla on oma näkemyksensä, minullakin. Korvaan tietoisesti tiettyjä ruoka-aineita ruokavaliossani omasta mielestäni paremmilla, mutta jos sellainen "välttelemäni" ainesosa, tarjotaan lautasella kylässä, se taivas ei vieläkään tipahda minnekkään.

Mie sanon että  tärkein ainesosa on: rakkautta itseä kohtaan,
silloin ei tarvitse kituuttaa eikä syödä lohturuokaa.

xoxo
mira

vähän hymyä.




lauantai 13. elokuuta 2016

long time no see

No heipähei vain. Oliko yllätys, että täältä paukkuu postaus? Mulle ainakin oli.

Olin päättänyt lopettaa blogin kirjoittamisen täysin ja kokonaan. Ajattelin sen vievän aivan liikaa aikaa elämästä ja ajattelin myöskin sen olevan täysin turhaa (jota se varmaan yhteiskunnallisesti ainakin on). Ja nyt - mie löydän itteni sohvalta, läppis sylissä ja kirjaimet paukkuu. Aloin selailemaan vanhoja blogipostauksiani, en edes tiedä miksi, en ole käynyt täällä useampaan kuukauteen. Ensin selailin kuvia, sitten luin tekstejä, ja sitten ihmettelin kuka ihme tuo ihminen on, joka nuo tekstit on kirjoittanut.
Täynnä energiaa oleva positiivinen ja innokas fitnesstyttönen, joka tanssahtelee ruusun terälehdillä.
Tuli ihan semmonen olo, että hitto vie, missä tuo tyyppi oli kevään ajan?

Katsotaan mitä tästä tulee ja saanko aikaseksi edes julkaistua tätä, mutta joka tapauksessa kirjottaminen tekee ihmiselle hyvää.

Viime syksyn SM-kisat, istun takatilassa pidättäen itkua, sillä minun mielestä kisapaikalla ei tarvitse itkeä, siellä käyttäydytään urheilijamaisesti ja kanssakilpailijoita kunnioittavasti. Soitin pikaisesti Matille ja kerroin olevani finaalin ulkopuolella ja nyt haluan olla hetken yksin, en tule vielä takatiloista pois. Löin varmaan luurinkin korvaan. Nojailen omiin jalkoihin ja tuijotan lattiaa, samaan aikaan kun valmentaja yrittää tsempata ja ihmettelee miten mie tipahin finaalin ulkopuolelle. Istun edelleen hiljaa ja lopulta valmentajakin asettuu aloilleen ja varmaan pakotti minut juomaan vissyvettä ja syömään coctailpiirakan. Odotin kisoilta sata kertaa enemmän.




 Ja vaikka olin päättänyt, että ei ole mitään järkeä kisata kahta kautta putkeen, tiesin, että se voi olla raskasta kropalle,  tuijotin edelleen lattiaa ja sanoin ääneen "lähdetään keväällä uudestaan".



Viimein kasasin kamppeet, seikkailin messualueen kautta Matin, Marin, Veeran ja Tommin luokse. Kaikki oli jo ihan hyvin, mutta kävelin silti suoraan Matin käsien alle halaukseen ja puhkesin itkemään. Ja ne pirulaiset olivat ostaneet wiener nougattia, ja sitten ne oli vielä ihania ja hauskoja, tsemppasivat ja naurattivat. Ja jumaliude ne sai pettymyksen karvauden vaihtumaan ilon itkuksi, ja kyllä meitä nauratti. Me kuvattiin videokameralla koko kisareissu, myös tuo ensikohtaaminen kisan jälkeen, se on hauska jälkikäteen katsoa videota ja huomata mikä on edelleen tärkeintä. Summa summarun, paras muisto tuosta reissusta oli se meidän porukka, voi että meillä oli hauskaa. 

Sulattelin finaalista tippumista tunteroisen jos toisenkin, ja sain pettymyksen pois. Olin tyytyväinen siihen, miten koko dieetti oli mennyt ja kuinka hyvin kroppa toimi. 

Kisojen jälkeen olin edelleen millin tarkka syömisistä ja treeneistä, olihan kevään kisat kuiten tulossa pian. Aikataulutin yhtäkkiä elämäni treenien ja ruuan ympärille, sen verran mieltä sivalsi syksyn tulos ja halusin näyttää tosissani keväällä. Matti kävi pari kuukautta Puolassa työreissulla ja mie sain rauhassa pikkuhiljaa uppoutua fitnesskuplaan, jonka olin onnistunut syksyn kisoja ennen välttämään. 

Vuoden vaihteen jälkeen meillä oli muutto edessä, ja uudesta kodista löytyi laho katto, jonka vuoksi saatiin taistella pienessä stressissä, jotta saatiin voitto kotiin tässä asiassa. Sitten oltiinkin asunnottomia, mutta ihmeen kaupalla ja hyvien ihmisten ansiosta löydettiin unelmakoti. 
Muuttopäivänä taisi alkaa dieetti. 
En ollut nostanut syksyn kisojen jälkeen ruoka-annoksia grammaakaan.  Idiootti.
Sitten tuli maailman ihanin pieni koiravauvva.
Siinä meni yöunet, kun penturalli alkoi, oli aika raskasta, vaikka hoidin koiraa puolet vähemmän. 



Sitten tuli erittäin haastava, ja sen vuoksi myös erittäin antoisa työharjoittelujakso. Poljin puoli tuntia 5 kertaa viikossa (vai kuusi en muista) intervallia crossarilla kotona. Sitten lähdin työharjoitteluun, jonne yleensä kävelin, semmosen viitisen kilometriä. Tein 9 tunnin harjoittelupäiviä, jotta sain tehtyä kisareissun viemät harjoittelutunnit sisään. 
Sitten salille, 4 salitreeniä, ja 1 HIIT, viikossa jonka olin omasta päästä keksinyt ohjelmaan. Olin kyllä kysynyt luvan siihen, ja sainkin sen, jos vain jaksaminen on ok, ja eihän se ollut. 

Lauantaisin ei levätty vaan aamulla poljettiin crossaria ja siitä menin tekemään vielä duunipäivän.   Sunnuntaina sain nukkua pitkään, mutta yleensä halusin lähteä viettämään vapaa-aikaa esimerkiksi metsään. Tulevan metsästyskoiran kanssa rampattiin siis luonnossa pitkillä lenkeillä, joka olikin psyykkisesti erittäin antoisaa. 



En jaksanut kiinnostua omasta kunnosta yhtään. Henkisesti ei tuntunut missään, mutta kroppa oli aivan hirvittävän väsynyt. Ja nyt kun miettii, niin oli mielikin. Halusin kapinoida. Halusin jättää dieetin samaan aikaan kesken ja samaan aikaa viedä loppuun asti. Halusin jättää syömisen, ei ollut edes nälkä, tiesin ettei kroppa toimi, mutta onneksi en jättänyt. Huijasin itseäni aivan sata-nolla. Kuvittelin kaiken olevan ihanaa ja helppoa, taisin ulospäin esittää rooliani vielä paremmin. Minä en ole koskaan ollut negis, joten en ole nytkään. 




Kapinoin jättämällä posetreenit tekemättä. En ole ikinä ennen huijannut dieetillä, ja nyt huijasin jättämällä kokonaan asentojen harjoittelun pois. Muuten suoritin oikein viimisen päälle. Mietin kolme päivää ennen kisoja, mitä teen i-kävelyssä, kun tajusin, että siellähän saattaa joutua semmoisenkin tekemään. Uudet korkeammat korkkarit kävivät jalassa vain, kun lähetettiin kerran viikossa valmentajalle kuntokuvat. Kävin vaa'alla vain sunnuntaisin, kun oli pakko, ei kiinnostanut. Palo oli poissa. Vähiten kiinnosti soittaa valmentajalle, pelkäsin, että treenejä tulee lisää, enkä halunnut edes keskustella tuntemuksista. Jos joku kysyi dieetistä tai kisoista, vaihdoin mahdollisimman nopeasti puheenaihetta. Treenin ilo oli jossain hyvin kaukana. Päätin, että katson kaksi viikkoa ennen kisoja, nousenko edes lavalle. Irtisanoin sponsorit, en halunnut olla velvollinen kenellekään, halusin olla vastuussa vain itselleni. En muista treeneistä oikein mitään ihmeellistä, joten luulen, että ne on vedetty puolivaloilla. Ja silti samaan aikaan haaveilin EM-paikasta. Enpä olisi sitä kyllä ansainnutkaan. 

Kisojen jälkeen olin niin onnellinen, tuntui, kuin olisin saanut syksylle päätöksen vasta nyt. Olin kolmas, olin hemmetin tyytyväinen kuntooni. Koin saavani enemmän, mitä ansaitsin, siksi kai olin niin tyytyväinen. Sillä puoliteholla sai kolmannen sijan. En todellakaan ollut antanut parastani tai kaikkeani. Silti koin tyytyväisyyttä ja ylpeyttä itsestäni.
Kaikki meni hyvin, paitsi noh - olisi voinut tehdä niitä poseasentoja ehkä edes kerran. En edes tajua miten tulin niin onnelliseksi kolmannesta sijasta, se tuntui lottovoitolta. Ja tuntuu vieläkin. Ehkä se ei ollut se kolmas sija, ehkä sain sen tietynlaisen päätöksen, jota jäin kaipaamaan syksyllä. Kyllä nauratti ja kisojen jälkeen suunta on ollut vain ylöspäin. Vasta kun sain pistetiedot, minua harmitti. Kaksi säälittävää pistettä voitosta. Mitä jos olisin tehnyt kaiken intohimolla ja täysillä? Sitten ajattelin, että jossittelu ei ole koskaan kenenkään pronssimitalia kirkastanut kullaksi, ei edes hopeaksi. Ja tuolla suorituksella sietääkin olla tyytyväinen.





Sain tutkimuksesta tuloksen, että syksyn kisojen jälkeen, en ollut ainakaan 12 viikossa palautunut, ainakaan verenkuvan perusteella. 
Kisadieettini alkoi tasan 12 viikkoa syksyn kisojen jälkeen. En usko, että kehoni on palautunut vieläkään tuosta kahden kisan rupeamasta, uskon, että hormonitasot palautuvat vieläkin hiljalleen. Tosin tein erittäin huolellisen reversen, painokin on pysynyt alhaalla, joten palautuminen on hidasta. Onneksi kroppa ei mennyt rikki. Sillä nyt jälkiviisaana, olin niin väsynyt, kiukkuinen, ja epämotivoitunut, että liika on liikaa.  Oli vatsakipuja, joka paikkaa särki, ja olisin halunnut vain nukkua sekä jättää vastaamatta jokaikiseen viestiin, jonka kaverit lähettivät, koska olin vain liian väsynyt vastaamaan.






Kevään kisojen jälkeen minua tsempattiin todella kovasti joka suunnasta nousemaan vielä syksyllä lavalle. Olisin ollut hullu jos niin olisin tehnyt. Minulle ei sopinut kaksi kautta putkeen, joten miten se kolmas olisi toiminut.
Treeni-ilo oli hukassa, joten kävin crossfit-kurssin, halusin kokeilla jotain uutta. Kävin sirkuksessa, joogasin, tein mäkivetoja, rauhallisia kävelylenkkejä, toiminnallisia treenejä, harrastin käsillä seisontaa. Ja sitten rupesi kutkuttamaan salille lähtö. ( Etenkin kun Arctic247 on niin monipuolinen ja  loistava treenimesta)

Nyt voin iloisesti kertoa, että rakkaus salitreeneihin on löytynyt. Virtaa riittää, iltavillit ovat palanneet, elämä näyttää mahtavalta ja jaksan olla sosiaalinen oma itseni. Ja edelleen joka päivä tulen äärimmäisen onnelliseksi, kun huomaan nauravani ääneen. En tiedä nauroinko koko keväänä kertaakaan oikeasti ääneen kyyneleet silmänurkissa niin lujaa, että vatsaan sattuu. 

Mitä enenmmän olen nauranut, mitä enemmän olemme kaikkea hauskaa kotona keksineet, mitä enemmän olen löytänyt lisää liikunnan riemua, sitä enemmän aloin pohtimaan, haluanko kisata milloin seuraavan kerran. Pistin valmennussuhteen poikki. Siitä puhelusta ei itkua puuttunut. Jouduin kirjoittamaan valmentajalle kirjeen ja lukemaan sen puhelimessa ääneen, kun oli niin vaikeaa jättää valmennussuhde, joka oli rakas ja kestänyt neljä vuotta. Koin myös huonoa omaatuntoa suhteen päättämisestä.
Sitten sain sanottua ääneen asian jota olin mietiskellyt: en tiedä haluanko enää kilpailla fitneksessä. 

Ja niin mie päätin, että koska fitness ei määrittele minua ihmisenä, ja olen tehnyt sitä itselleni, niin minä saan sen myöskin lopettaa jos se siltä tuntuu. Ja nyt tuntuu.

Hauskointa tässä on, että en ole muuttanut oikeastaan mitään. Treenaan kovempaa kuin ennen. Teen oikeita kyykkyjä, rinnallevetoja, etukyykkyjä, tempauksia, valakyykkyjä, leuanvetoja, maastavetoja. Haluaisin kyykätä joka päivä, syvältä ja aina vain isommilla raudoilla. Salainen tavoitteeni on 100 kiloa. 

Sera, meidän pieni ihana koirakin on jo 7 kuukautta, penturalli on ohi ja hän tuo meille enemmän virtaa, kuin vie sitä. Jaksan nauraa toisen osapuolen jutuille joka päivä. Olen innoissani, kun pääsen treenaamaan. Olen elämäniloinen. Kadotin sen ihmisen joskus keväällä, fitness ei ollut minulle liian raskasta, mutta minä itse en toiminut enää fiksusti. Homma lähti lapasesta, en kuunnellut kehoani yhtään. Sain sen sammumaan, ja kroppa toimikin todella huonosti. En enää osannut arvoida, milloin kannattaa levätä, milloin ei. Nyt opettelen tätä kuuntelemisen taitoa alusta. Ja ei, en ole sitä mieltä, että fitness pilaa kenenkään terveyttä, itse jokainen sen tekee, joko tietämättömyyttään tai typeryyttään. Jos minulla olisi mennyt terveys, se olisi ollut tyhmyyttä.

Viimeistään nyt en ole enään fitnessmira, vaan ihan pelkkä Mira. Joka haaveilee treenirintamalla salaa crossfit-kisoista, 100 kilon kyykkypainoista ja täysin toimivasta kropasta. Sitä paitsi treenaan edelleen tavoitteellisesti. Ja keskustelua on käyty, että mistä sitä tietää, jos se lavakuume yllättää vielä tässä.. Kaikki on mahdollista, en pidä ajatuksesta, että asiat pitää tehdä dramaattisesti.  Rakastin ja rakastan aikaa jonka olen fitneksen parissa viettänyt, en vain ollut palautunut kunnolla.




Ja nyt kun minulla on ylimääräistä virtaa, ehkäpä tuon opinnäytteen kirjotustyön ohella elvyttäisin tämän blogin. Ehkä, tai sitten en. Minulla on äärettömän paljon ajatuksia, joita haluaisin jakaa. Äärettömästi vinkkejä, joista haluaisin kertoa. Ja äärettömän kova palo treenata ja kirjoittaa. Mutta tämän tekstin halusin kirjoittaa siksi, että saisin tuolle kisakausien aikakaudelle myös blogin puolelle päätöksen, ja ehkä siksi, että saisin sanottua ääneen : tällä hetkellä olen lopettanut kilpailemisen fitneksessä.

xoxo
Elpynyt Kuisman flikka.

ps. haluan kirjoittaa vielä huomiona, ettei valmentaja voinut viheltää dieettiä poikki keväällä, koska en kertonut miten todellisuudessa meni, joten hän ei voinut tietää. Otan loppuun palamisestani täysin vastuun itselleni


perjantai 2. lokakuuta 2015

Karsintojen kisaraportti

Viime viikolla päivittäminen jäi välistä, hieman ollut teknisiä ongelmia tietokoneen kanssa, mutta nyt toimii ja pääsee taas blogin pariin, puhelimella ei oikein onnistu tämän puolen hommat.

Oulun karsintakisat on käyty, ja sieltä napsahti kolmas sija, mutta ennen kaikkea pääsylippu SM-kisoihin. En oikein tiedä mistä kirjottelisin teille, sillä koko ajan tapahtuu niin paljon, että hyvä kun itse pysyy matkassa mukana.

Käydään vaikka lyhyellä kaavalla ne Oulun kisat läpi.
 Viimeistelyviikolla alkuviikosta hormonitoiminta pelasi normaaliin tapaan, ja keräsi tietty nesteiset tunnelmat vielä siihen tyhjennyksen lisäksi. Siinä sai pitää päätä taas kasassa, että luotto tankkaukseen pysy kunnossa. Tehtiin sama tyhjennys-tankkaus, kuin pari vuotta sitten, ja toimi myös tällä kertaa moitteettomasti. Sain melko hyvän kunnon omasta mielestäni kisapäivälle. Perjantaina aamulla lähdin junalla Ouluun, jossa hoidettiin loput värit ja fiilisteltiin tiimikaverin kanssa tulevaa kisapäivää. Valmentaja tsekkaili kunnot ja illalla käytiin rekisteröinnissä. Illalla vielä mun rakas tsemppari Mari tuli Ouluun mun luokse.

Lauantaina aamulla olin ihan todella väsynyt, nukuin melko katkonaisesti, enkä tiedä johtuko se alitajuntaisesta jännityksestä vai viinin puutteesta. (Mie en nimittäin ottanut kuivatteluviinejä, enkä lavallenousu snapseja. Se on mun oma linjaus, että niitä ilman mennään, enkä jotenkin pidä tuosta ristiriidasta alkoholin ja urheilun kanssa.)
Mari kävi aamulla reippaana aamulenkillä ja mie aloin pakkaamaan viimisiä kamppeita kasaan. Siitä lähettiin sitten hakemaan valmetaja kyytiin, ja suunnattiin tiimikaverille hoitamaan kisalookit kuntoon.

Vaikka luulin etten jännittäisi ollenkaan, huomasin vetäytyväni tiettyyn omaan tilaan, jossa musta tulee hieman etäinen ja hiljainen ja siitä tiesin, että nyt alkaa homma hieman tuntumaan. Valmentaja laitto meikit ja olin kyllä enemmän kuin tyytyväinen kisameikkiin! Iso kiitos <3


Hiukset vain suoristeltiin, ja itse asiassa lavalla lookki ei näyttänyt niiden osalta hyvältä. Tulevana lauantaina tehdään Marin kanssa koekampausta, ja tehdään uutta sotasuunnitelmaa. Sain myös hyvän tekosyyn viimein käydä kahden vuoden jälkeen värjäämässä hiuksia. Oma väri jäi mitään sanomattomaksi lavalla, joten vaaleaa raitaa laitettiin, ja oli kyllä ihana saada vaihtelua!


Saa nähdä mille näyttää värien ja kisameikin kanssa, koska se vaalentaa hiusta vielä lisää, kuten tuosta ylemmästä kuvasta voi nähdä. Mutta volyymia hiuksiin lisää SM-kisoihin!

Mutta tosiaan, siinä sitten siirryttiin tunti ennen naisten sarjojen alkua kisapaikalle, ja en kauaa kerennyt makoilla, sillä aikataulut kulki todella joutuisasti. Oli kyllä järjestelyt hoidettu hyvin! Vartti ennen lavalle nousua koko kroppa ja erityisesti kädet tärisi, vaikka henkisesti en jännitä ainakaan tietoisesti, niin kroppa monesti reagoi ja jännittäminen on fyysistä. Sain sen kuitenkin pois, ja oon tyytyväinen, että oon tehnyt henkisen puolen harjotuksia kisatilannetta varten. Sain kropan rauhottumaan täysin ja lavalle noustessa pystyin nauttimaan joka ikisestä hetkestä. Olin sata prosenttisen läsnä lavalla ja kuulemma näki yleisöönkin, että mie niin nautin. Esiintyminen on kehittynyt aivan valtavasti omasta mielestä parin vuoden takaa, eli ei ole mennyt tämän puolen treeni hukkaan. Toki koskaan ei ole valmis, ja tätäkin voi kehittää ja paljon vielä.


En oikein osaa pukea kisoja vielä kunnolla sanoiksi. Vertailuiden jälkeen tuuletin itsekseni takatiloissa, koska tuntui, että kaikki meni lavalla nappiin. Ja olin/olen niin onnellinen, että nautin ja olin tosiaan läsnä, se tunne oli mahtava! En jännittänyt paikkaa finaalissa, sillä olin päässyt ensimäiseen vertailuun. Tuli vaan tunne, että lavalle on päästävä uudestaan, sillä tämä homma on niin uskomattoman upeaa. Valmentaja kävi katsomassa ollaanko finaalissa, ja siellä oli nimi ympyröitynä, joten ei muuta kun palkintojen jakoon. Siinä kohtaa itse asiassa jännitti, ja kolmas sija sieltä tuli. Kolmen kärki oli pisteen erotuksilla toisistaan. Olin pääasiassa tyytyväinen, sillä se tavoite joka karsinnoista oli, täyttyi, SM-paikka lunastettu. Mutta koska oon todella voitonnälkäinen, totta kai jäi mietityttämään, mistä se kaksi pistettä voitosta jäi kiinni. Ainakaan lihasta ei ole liian vähän. Kunto oli sopivan kireä ja esiintyminen meni hyvin. Lisäksi monilla on ollut eri näkemyksiä. Tosin en mie huonoille hävinnyt. Valmentajalta on kuitenkin saatu palaute, ja nyt tehdään SM-kisoihin hienosäädöt, ja tavoite on saada vielä paranneltu paketti. Ja vaikka se oli vain se kolmossija karsinnoista, en anna sen määritellä vielä mitään. Kyllä sinne SM-kisoihin lähdetään voittoa hakemaan. Saatan kuulostaa hieman itsevarmalta, mutta tämä on vain mun tapa. Teen töitä nöyrästi ja kunnioitan jokaista kilpakumppania, mutta kun ollaan kisakaudella, jos en itse usko itseeni, niin kuka uskoisi? Sitä paitsi voin vaikuttaa ainoastaan omaan tekemiseen. Mie uskon voiton mahdollisuuteen, ei sinne lähdetä kakkospaikkaa tavottelemaan. Tavotteet ei ole tarpeeksi isoja, jos ne on liian turvallisia. Mun unelma ja nykyään tavoite, on kisapaikka KV-tasolla. Sitä varten pitää tehdä paljon töitä.








Joka tapauksessa päälimäisenä jäi loistava fiilis. Oli maailman ihanin viikonloppu. Illalla käytiin Marin kanssa nauttimassa ja syömässä thairuokaa, mitäs muutakaan kuin kanaa ja riisiä, kotona jäätelöä ja riisipuuroa. Aamulla oli vielä vapaa aamiainen, joten normaalia isompi puuro banaanilla maistu kyllä. Ja gluteiinitonta leipää. Mie rakastan puhtaita makuja.

Tällä viikolla on vedetty dieettiä ja treenejä normaaliin tapaan, oli ihana palata salille ja aamucardioille. Paino on kulkenut hieman alempana, vaikka kropassa on nestettä, joten kuka tietää, jos vaikka olisi hieman kireämpi paketti Lahdessa. Sen näkee sitten kisapäivänä, miten kroppa ottaa toisen tyhjennystankkauksen vastaan. Arki lähti Rovaniemellä saman tien käyntiin, kolme tenttiä (tosin maanantain tentin jätin uusintapäivälle, koska piti vähän priorisoida, enkä halua huonoja tenttituloksia) ja raportti luentojen lisäksi, sekä normaali työviikko. Energiaa on riittänyt aivan mielettömästi, joten mukavaa, kun on saanut pysyä liikkeessä!

Maanantaina alkaakin uusi viimeistelyviikko. Meillä on lähdössä niin upea porukka Lahteen, että ootan sitä reissua jo itse reissun puolesta. Pakko myöntää, että kyllä ne ajatukset on todella kisasuuntautuneet tällä hetkellä, funtsin todella paljon, miten saan pistettyä vielä lisää pakettiin. Kouluraportinkin kirjotusurakan alotuksessa oli hieman haasteita, kun ajatukset on viikon päässä.

Vielä loppuun haluan kiittää Rovaniemeläistä Sanna´s styleä! Mun "prinsessaviikkoon" sisälty karvojen poisto (ja kynsienlaitto, mutta siinä se olikin :--D). Siellä tehtiin mulle epilar-system sokeroinnin yhteydessä, josta haluan tehdä oman postauksensa, sillä kokemus oli niin hyvä. Olin ihan yllättynyt kuinka hyvä paikka oli!

Nyt en ees lupaa tulla kirjottelemaan ennen kisoja tänne, koska tämä blogi on nyt näköjään paikka, josta tingin ajan puutteen kohdalla. Kiitos ja anteeksi :D





xoxo
mira